Kesällä 2006 libanonilainen lehtikuvaaja Adnan Hajj tuhosi 10-vuotisen uransa uutistoimisto Reutersilla ja saattoi työnantajansa äärimmäisen noloon tilanteeseen. Reuters pyysi yleisöltä anteeksi Hajjn vakavaa erhettä: Hajj oli lähettänyt Reutersille julkaistavaksi kuvan, joka esitti Israelin ilmavoimien Libanonin pääkaupunkiin Beirutiin kohdistamien pommitusten tuhoja. Mutta ympäri maailmaa levinnyt kuva oli helppo havaita manipuloiduksi: kaupungista nousevaa savupatsasta oli selvästi laajennettu daramaattisemman vaikutelman ja kenties kuvaajan haluamien mielikuvien välittämiseksi.
Vaikka propagandaa on tehty aina, Hajjn journalismina esittämä manipulaatio oli lähes ennennäkemättömän härski.
Nykyisin journalismin parhaita periaatteita arvostavat joutuvat haukkomaan henkeään erityisesti sosiaalisen median sisältöjen äärellä.
Nimittäin niinsanottu totuuden jälkeinen aika on synnyttänyt sosiaaliseen mediaan lähes uskomattoman feikkitalouden. Henkilöbrändejä rakennetaan, sisältöjä tuotetaan ja digitaalisia tuotteita myydään vahvasti vääristellyn tai täysin tekaistun todellisuuden varassa.
Esiinnytään Instagramissa miljonääriyrittäjinä vuokratun urheiluauton edessä.
Yritetään myydä näin menestyt-verkkokursseja ilmiselvästi tekaistun työhistorian nojalla.
Kuvautetaan itsensä maassa kököttävän yksityislentokoneen sisällä.
Tai lavastetaan tökeröllä photoshoppauksella dramaattinen kuva pariskunnasta roikkumassa jyrkänteen reunalla kulkevan junan oviaukosta.
Huomion kerääminen — puhumattakaan rahan tienaamisesta — sosiaalisessa mediassa edellyttää nykyisin paljon enemmän kuin nätisti asetellun ravintola-annoksen kuvaamista.
Eikä yleisö näytä piittaavan pätkääkään! Edellä kuvatut ja samanlaiset esimerkit eivät juuri skeptistä huomiota saa vaan, ainakin julkisesti, varauksetonta ihailua. (Tosin junan ovella roikkuvaa pariskuntaa arvosteltiin muiden yllyttämisestä samaan, kuitenkaan epäilemättä kuvan aitoutta sinänsä.)
Tekaistuilla sisällöillä ratsastaminen ei ole vain törkeää, vaan Fake Economy saattaa myös osaltaan… esimerkiksi pelastaa meidät ekokatastrofilta!
Antakaas kun kurkistan kristallipalloon ja selitän.
(Tässä vaiheessa tosikoille tiedoksi, että kyseessä on hieman kieli poskessa kirjoitettu, villi tulevaisuudenskenaario ja voimme palata tähän kirjoitukseen vaikka 20 vuoden päästä ja katsoa kuinka kävi.)
Virtuaalitodellisuuden tuloa on povattu jo pitkään, ainakin 90-luvulta alkaen. Visionäärien mukaan työmatkailusta tulee tarpeetonta kun konferenssissa voi istua “etänä” ja vaikutelma on lähes sama kuin paikan päällä. Entä miksi käyttää aikaa lentokentillä jonottamiseen jos lomakohteeseen voi tutustua virtuaalisesti?
Varsinainen virtuaalitodellisuus on kuitenkin vielä kaukana kuluttajan arjesta, mutta kuvitteellinen todellisuus on täällä jo nyt. Kuvitteellinen todellisuus on mielikuva, jonka rakennat muita varten. Tärkeää ei ole enää se mitä koet, vaan se mitä muut ajattelevat sinun kokevan — ja olevan.
“Vaikuttajille” on tietenkin tärkeää tehdä rahaa. Maksajina ovat luonnollisesti he, jotka haluavat näyttää muille elävänsä sitä samanlaista laiffia kuin kaikkien seuraama vaikuttaja. Ja ne muut haluavat samaa. And it goes on, and on…
Jos ajattelit että haluan tässä moralisoida fake economya ja syytellä ihmisiä huijareiksi, et ole täysin oikeassa.
Yhteiskunta ja talousjärjestelmämme nimittäin perustuvat uskomuksille. Eli sille, että yhdessä valitsemme uskoa tarinoihin joiden ympärillä maailma pyörii. Mitä useampi meistä uskoo feikki-identiteetteihin, eikä välitä perinteisestä totuudesta tarinan takana, sitä todellisempaa feikkitaloudesta tulee. (Älä luota minun sanaani tässä, vaan lue se esimerkiksi Yuval Noah Hararin kirjoista.)
Aluillaan saattaa olla kuluttajakäyttäytymisen muutos, joka saa yhä useammat rakentamaan puolivirtuaalista identiteettiä. Eräänlaista arkitodellisuuden päälle liimattua, sosiaalisessa mediassa elävää Habbo Hotellin augmented reality-versiota.
Perinteisen totuus- ja todellisuuskäsityksen näkökulmasta tämä on tietenkin feikkiä. Mutta kysymys, johon moni näyttää jo vastanneen, kuuluu mitä väliä?
Jos tekaistun työhistorian ja saavutusten päälle rakennettu “menestyjän verkkokurssi” voisi olla totta ja antaa teoriassa hyviä neuvoja, onko sillä merkitystä onko tarina totta vai ei? Fake economy-aikakaudella yhä useampi valitsee uskoa, koska se vapauttaa myös rakentamaan omaa identiteettiään.
Kuvitteellisella todellisuudella voisi olla myös iso rooli aineettoman kasvun mahdollistajana. Mitä enemmän ihmiset kuvauttavat itseään maassa olevan lentokoneen sisällä, vuokraa samaa urheiluautoa kuvauttaakseen itsensä sen sisällä ja kuvauttaa itsensä Instagram pop-upissa eikä jahtaa eeppistä selfie-taustamaisemaa viikon automatkalla, sen parempi se on ympäristölle.
Fake economy suosii habbohotellimaista Potemkinin kulissien rakentamista ostamisen ja omistamisen sijasta. Puolivirtuaalisen identiteetin ylläpito vaatii jatkuvaa sisällöntuotantoa, joten parhaassa tapauksessa se voi ohjata kulutusta krääsän hamstraamisesta kohti kiertotaloutta. Vaatelainaamot ja autovuokraamot, herätys!
Tarvitsemme talouskasvua, mutta jos ihmiset himoitsevat fyysisiä tuotteita omistukseensa, ympäristö on entistä kovemmalla koetuksella. Ehkäpä kulttuuri ja kulutustottumukset reagoivat paineeseen ja ympäristötietoisuuden kasvaessa statusta haetaan useammin aineettomista asioista?
Kuvitteellinen todellisuus ja “feikkaus” saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta se saattaa olla pelastamassa meitä ekokatastrofilta.
